Muinaisen Egyptin Mytologia.

Muinaisessa Egyptissä oli monia jumalia, joita palvottiin erilaisilla uhrimenoilla, oli monia taruolentoja ja myyttejä, kuoleman jälkeiseen elämään valmistauduttiin hyvissä ajoin.

Seuraavaksi paneudutaan hieman tarkemmin Egyptiläisiin tapoihin, taruolentoihin, mytologiaan ja siihen miten egyptiläiset näkivät kuolemanjälkeisen elämän.

Muinainen Egypti

Muinaisen Egyptin mytologia (myös egyptiläinen mytologia tai muinaisen Egyptin uskonto) viittaa muinaisten egyptiläisten (n. 3000–30 eaa.) uskomusperinteeseen kristinuskon ja islamin saapumiseen saakka.

Muinaisen Egyptin mytologia ei ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan kokoelma paikallisia myyttejä ja uskomuksia, jotka myös muuttuivat ajan kuluessa. Mytologialle ominaista oli vahva dualistinen käsitys, monimuotoiset riitit sekä lukuisat jumaluudet.

Muinaisen Egyptin Jumalat

Muinaisessa Egyptissä jumalia oli kaikkialla ihmisen ympärillä. Hänen maailmankuvansa ei muodostunut abstrakteista ja vaikeatajuisista avaruuden ja ajan käsitteistä, vaan havainnollisesta erilaisten hahmojen toiminnasta, joka tapahtui ikään kuin ylisuuressa maailmanteatterissa luonnollisten kosmoksen näyttämöllä.

Kaikki nämä hahmot olivat kuka missäkin tehtävässä todellisen maailman ja elämän ruumiillistumia. Jopa siellä, missä nykyihminen näkee lähinnä kaaosta ja kuolemaa, oli egyptiläisen silmissä elinvoimaista dynamiikkaa, joka muodosti välttämättömän ja aktiivisen vastakohdan toivotulle maailmalle.

Kaikkialla siis näkyi liikettä ja näytelmällistä toimintaa. Periaatteessa kuitenkin jumalan syvin olemus oli aistikokemusten ulottumattomissa, vaikka hänen ilmenemismuotonsa kuuluivatkin maanpäälliseen piiriin.

Keho ja Sielu

Egyptiläisen uskonnon mukaan maassa oli kolme ajattelevaa olioryhmää. Näitä olivat elävät ihmiset (ankhu), jumalat (netjeru) ja akh-henget (akhu). Akh-henkien katsottiin olevan kuolleiden esi-isien henkiä. Jumalten uskottiin asuttaneen maata ennen ihmisten luomista. Egyptiläisen uskonnon mukaan ihminen koostui viidestä eri elementistä, joita olivat keho (ha), varjo (shut), kaksi "sielua" (ba ja ka) sekä nimi (ren). Jotta ihminen pystyisi säilymään kuoleman jälkeenkin, tuli hänen varmistaa kaikkien näiden elementtien säilyminen.

Keho oli kaikista ihmisen osista vaikein säilöttävä, sillä se mätäni helposti ja hävisi viimein kokonaan. Tästä syystä Egyptiin kehittyi jo varhain muumiointiperinne, jolla kehon säilyvyyttä parannettiin. Menetelmiä kehitettiin jatkuvasti ja niillä päästiin varsin hyviin lopputuloksiin.

Nimi oli keskeinen osa ihmistä ja sen säilyminen oli ensiarvoisen tärkeää. Faaraot pyrkivät säilyttämään nimensä rakennuttamalla suuria monumentteja, kun taas muut pyrkivät kaiverruttamaan nimensä hauta-arkkuunsa tai ylipäätään mihin tahansa, jossa nimi säilyisi. Nimen katsottiin olevan niin keskeinen osa henkilöä, että jos se tuhottiin tai unohtui, koko henkilö lakkasi olemasta. Vainajien nimiä tuhottiin joskus järjestelmällisestikin, jotta epämieluisat henkilöt lakkaisivat olemasta (mm. Akhenaten ja Hatsepsut).

Ba oli osa ihmisen näkymätöntä osaa. Sen katsottiin edustavan ihmisen "sielua" ja hänen luonnettaan. Ba teki jokaisesta yksilöllisen ja sen katsottiin jatkavan elämäänsä ihmisen kuoltua. Jos vainajan ba:lle ei suoritettu rituaaleja ja annettu ruokauhreja, saattoi se suuttua ja jättää kehon oman onnensa nojaan. Ba kuvattiin usein ihmispäisenä lintuna, jonka edessä oli suitsuketta sisältävä uhriastia.
Ka oli ban tavoin eräänlainen sielu, mutta se kuvasti ihmisen elinvoimaa eikä niinkään hänen persoonaansa. Faaraon kan katsottiin siirtyvän osittain tai kokonaan hänen seuraajalleen. Kan uskottiin irtautuvan ruumiista kuoleman hetkellä, jonka jälkeen se jatkoi elämäänsä. Kata kuvattiin kahdella ylösnostetulla kädellä.

Varjot olivat Egyptin aurinkoisessa ilmastossa lähes aina läsnä, joten niiden katsottiin olevan myös osa ihmistä. Varjot suojasivat myös ihmisiä auringonpaahteelta. Faaraon sanottiinkin olevan "jumalten varjossa" eli heidän suojeluksessaan. Ihmisen varjon uskonnollista merkitystä ei kuitenkaan tiedetä.

Vaikka ba ja ka jatkoivatkin elämäänsä kuoleman jälkeen, ei kuolemanjälkeinen elämä ollut itsestäänselvyys. Jotta ihminen ei joutuisi "kuolemaan toista kertaa", tuli hänen kuolemansa jälkeen suorittaa rituaaleja, joilla pyrittiin vapauttamaan ba hänen ruumiistaan. Kun ba saatiin pois ruumiista, yhdistyi se kan kanssa ja vainajasta tuli akh, joka saattoi jatkaa elämäänsä tuonpuoleisessa. Kun vainajasti oli tullut akh, hän jatkoi elämäänsä näkymättömänä henkiolentona ihmisten parissa.

Akhien katsottiin palaavan yöksi hautaansa nukkumaan liittymällä muumioon. Akhien uskottiin omaavan samanlaista jumalaista voimaa kuin jumalat. Ravinnonsaanti akheille varmistettiin toimittamalla ruokauhreja vainajan hautakappeliin. Kun akh oli ottanut uhrilahjan ravinteikkaan olemuksen itselleen, voitiin se käyttää esimerkiksi ihmisten ravintona. Vainajille kirjoitettiin usein myös kirjeitä, jotka asetettiin heidän hautoihinsa, sillä akhien katsottiin kykenevän auttamaan maan päällä eläviä ihmisiä. maan jumala oli uskonpuhdistuksen ydin jäsen.