Monet legendat, kauhutarinat, myytit ja elokuvat kertovat vampyyreistä jotka joivat ihmisten ja eläinten verta. Missä on näiden tarinoiden alkuperä ja mikä johti vampyyritarinoiden syntymiseen?
Aloitetaan vampyyritarinoiden historialla, niin ehkä sitten selviää mistä nämä tarinat näistä verenhimoisista olioista saivat alkunsa.
Vampyyri muinaisessa mytologiassa
Vampyyri on mytologiaan, kansanperinteeseen ja nyttemmin populaarikulttuuriin kuuluva olento, joka tyypillisesti syntyy henkiin heränneestä ruumiista ja juo ihmisten tai eläinten verta. Tarujen mukaan etenkin elämänsä aikana erityistä julmuutta osoittavat, muita kaltoin kohtelevat ihmiset muuttuvat vampyyreiksi, joilla on ehtymätön verenhimo. Vampyyrillä on usein yliluonnollisia voimia kuten kyky muodonmuutokseen. Vampyyritarinoita on esiintynyt ympäri maailman ja kaikkina aikakausina.
Vampyyrimyytit
Muinaisen Babylonian demonitarustoon kuului Lilu-niminen vampyyriolento. Se luultavasti periytyi juutalaiseen mytologiaan lapsia vainoavana Lilith-olentona.
Muinaisten egyptiläisten jumalatar Sekhmet joi erään myytin mukaan vereen sekoitettua alkoholia. Homeroksen Odysseiassa Odysseuksen Manalassa kohtaamat aaveet joivat verta.
Roomalaiset tunsivat Strix-linnun, joka joi verta ja söi ihmislihaa. Strix on romanialaisen Strigoi-vampyyrin edeltäjä.
Varhaisissa slaavilaisissa myyteissä vampyyri joi verta ja pelkäsi hopeaa (vaikkakaan ei tuhoutunut siitä), ja se voitiin surmata leikkaamalla siltä pää irti ja asettamalla se jalkojen väliin, lävistämällä sen sydän tai jokin tärkeä elin miekalla (joissakin tapauksissa miekan pitää olla pyhitetty), tai lyömällä puuvaarna sen sydämeen.Joskus vampyyrien hautoihin laitettiin hiiliä sillä uskottiin, että vampyyrit eivät voineet nousta arkuistaan ennen kuin olivat tuhlanneet kaiken hiilen.
Ensimmäiset englantilaiset vampyyritarinat on dokumentoitu 1100-luvulta.
Myyttejä on siis monenlaisia monissa eri maissa, mutta tarkastellaampa näitä myyttejä vähän tarkemmin.
Juutalaisten mytologian ja Babylonian mytologian Lilith-vampyyriolento
Lilith tai Lilitu (hepreaksi לילית, Lilit) on babylonialaisessa mytologiassa ja juutalaisessa mytologiassa miespuolisia lapsia vahingoittava demoni.
Juutalaisessa perinteessä
Joskus oletettiin myös, että viettelijä olisi ollut käärmeen hahmon ottanut Lilith, joka Jumalan kirouksen takia ei pystynytkään enää vapautumaan ottamastaan käärmeen hahmosta.
Juutalaisessa perinteessä Lilithin uskottiin olevan siivekäs, pitkähiuksinen, viekoitteleva nainen, jolle oli alistettu 480 demonin sotaväki. Lilith liikkui öisin ja saattoi olla vaaraksi yksin nukkuville.
Keskiaikaiset juutalaiset uskoivat, että Lilith voi lennellä ympäriinsä pöllön hahmossa ja pelkäsivät, että tuo vampyyrin kaltainen demoni saattoi ryöstää lapsia. Lilithin oletettiin olevan lapsen kimpussa, jos lapsi hymyili sapatin, tai uudenkuun yönä unissaan. Tällöin nukkuvaa lasta lyötiin kolme kertaa nenälle ja manattiin Lilith lapsesta pois.
Vampyyrit egyptiläisessä mytologiassa
Sekhmet kuvattiin usein leijonapäisenä naisena, jolla oli päänsä päällä auringonkehrä. Tässä muodossa häntä on vaikea erottaa muista leijonajumalattarista (Bastet, Mut ja Tefnut). Hänet kuvattiin usein kantamassa valtikkaa ja ankh-symbolia.
Sekhmetin katsottiin olevan auringonjumala Ran tytär ja Ptahin vaimo. Sekhmet tarkoittaa "voimakasta" ja hänen uskottiin edustavan auringon tuhoisaa voimaa. Hän oli myös mahtava velho ja parantaja. Sekhmet oli sodan jumalatar.
Sekhmet joi erään myytin mukaan vereen sekoitettua alkoholia.Sekhmetin rauhallinen muoto oli Hathor.
Tämän myytin takia Egyptiläisten Jumalatar Sekhmetiä pidettiin vampyyrinä.
Vampyyrit myöhemmissä kansantaruissa eri puolilla maailmaa
Keski ja Itä-Euroopan vampyyrit olivat punakoita ja usein lihavia.
Kiinalainen vampyyri saa voimansa kuunvalosta, kun taas määriläinen vampyyri jättää käärinliinansa hautaan ja karkaa uhriensa kimppuun alastomana.
Baijerilainen vampyyri nukkuu vasen silmä auki ja peukalot yhteenliitettyinä.
Brasilialainen vampyyri kietoo jalkansa plyysiin ja lähestyy uhriaan äänettömin, kissamaisin askelin. Venäläisellä vampyyrilla on purppuran väriset kasvot ja se on eläessään niskuroinut kirkkoa vastaan tai ollut noita.
Veren imeminen näkyy kuuluneen erityisesti itäeurooppalaisten vampyyrien perusolemukseen, vaikka monissa tarinoissa vampyyreilla ei ole mitään tekemistä veren kanssa.
Suojakeinot vampyyreitä vastaan
Joillakin alueilla vampyyrit tyytyivät vain karjaeläinten vereen tai lypsivät karjan kuiviin. Joissakin tarinoissa vampyyrin pureman aiheuttamaan verenhukkaan kuollut ihminen nousee haudastaan vampyyrina. Tämän voi ehkäistä, jos uhri juo vampyyrin verta.
Vampyyrin voi surmata mm. leikkaamalla pää ruumiista irti ja laittamalla suuhun valkosipulia. Jos vampyyrin ei haluta palaavan, haudataan sen ruumis tienristeykseen tai vatsalleen, ja isketään vaarna sen läpi maahan.
Auringonvalo ei vahingoita vampyyriä.
Vampyyrin voi yleensä tappaa survaisemalla puuvaarnan sen sydämen läpi tai polttamalla sydämen. Krusifiksi, villiruusu, okaat (erityisesti orapihlaja), vihkivesi ja paksut valkosipuliköynnökset ehkäisevät tarinoiden mukaan vampyyrien saapumista taloon.
Joidenkin myyttien mukaan vampyyrit eivät voi mennä taloon sisälle, jos niitä ei ole ensin kutsuttu sinne.
Kastamalla minkä tahansa terävän esineen kuolleen miehen vereen ja tekemällä haavan vampyyriin se halvaantuu koska veri ei ole "puhdasta".
Vampyyrimyyttien mahdolliset syyt
Katalepsia aiheuttaa syvän tajuttomuustilan, josta herääminen voi kestää jopa viikkoja. Potilasta voitiin tässä tilassa kehittymättömämmän lääketieteen aikana luulla kuolleeksi, ja hänet saatettiin haudata elävältä.
Herättyään arkussa hän luonnollisesti huusi, ja tällaisia huutoja pelättiin. Joskus hauta, jossa epäiltiin olevan vampyyri, kaivettiin auki ja huomattiin, että kalmo oli verentahrima, mikä tietenkin vahvisti uskomusta, että kyseessä oli vampyyri.
Ihmiset pelkäsivät vielä 19. vuosisadalla elävältä hautaamista niin paljon, että hautoihin asennettiin laitteita, joilla saattoi ilmoittaa, että ei ollut kuollut. Ranskan akatemia palkitsi tohtori Jostin, kun tämä oli keksinyt nännien nipistämiseen tarkoitetut pihdit, joilla voitiin käytännössä varmasti osoittaa ruumis kuolleeksi.
Paul Barberin mukaan vampyyriruumiit osoittivat merkkejä alkavasta mätänemisestä. Ruumiit turposivat kun kaasut kertyivät vartaloon ja lisääntynyt paine pakotti veren vuotamaan nenästä ja suusta. Tämä sai vartalon näyttämään "pullealta" ja "punertavalta" - muutoksia, jotka olivat kaikki erityisen silmiinpistäviä, jos henkilö oli ollut kalpea tai laiha eläessäään. Joskus kun avattiin hautoja, jossa epäiltiin olevan vampyyri, havaittiin hautojen olevan tyhjiä. Tästä pääteltiin, että vampyyri oli noussut haudasta imeäkseen verta. Tällaisista haudoista kalmot oli useimmiten todennäköisesti vienyt kalmovaras.
Epämuodostumat ja muut poikkeamat kasvoissa tai kehossa ovat mahdollisesti antaneet vaikutteita vampyyrimyyttiin. Kristinusko on aikanaan vahvistanut käsitystä siitä, että tietyllä tavalla synnissä kuollut ihminen voisi paholaisen vaikutuksesta joutua jatkamaan maanpäällistä vaellustaan muita vainoten.
Toiseksi vampyyrimyyttien aiheuttajaksi on usein arveltu harvinaista perinnöllistä veritautia porfyriaa, joka aiheuttaa muun muassa vahvaa valonarkuutta ja jonka yleinen oire on anemia. Varsinaisia todisteita porfyrian yhteydestä vampyyrimyyttiin ei kuitenkaan ole, eikä selitystä pidetä enää yhtä uskottavana kuin aiemmin, kun sairauden esimerkiksi virheellisesti luultiin helpottuvan verta juomalla.
Vampyyrien valonarkuus ei myöskään niinkään kuulu alkuperäisiin myytteihin, vaan on modernia perua. Myös vesikauhua eli raivotautia on pidetty mahdollisena vampyyrimyyttien syynä.
Vampyyri-nimitystä käytetään yleisesti myös verivampyyrien heimoon (Desmodontidae) kuuluvista lepakoista, joiden on myös katsottu liittyvän vampyyrimyytteihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti